Etätyökauden alussa keskustelu vuorovaikutuksen onnistumisesta tiivistyi puheeksi teknologisten välineiden valinnasta ja siitä miten ihmiset saadaan osallistumaan etäyhteydessä. Vähemmän on puhuttu niistä kokemuksista ja tunteista, joita teknologiavälitteisyys ihmisessä herättää. Tunnekokemukset ratkaisevat kuitenkin sen miten ihminen uudessa tilanteessa toimii. Uuden hybridiajan kynnyksellä on erinomainen paikka pysähtyä pohtimaan mitä on opittu ja kuinka suunnata sen pohjalta jatkoon. Pohdin 3 blogin sarjassa etätyöhön liittyviä vuorovaikutuksen oppeja kolmesta näkökulmasta. Tässä ensimmäisessä osassa pohdin nähdyksi tulemista, toisessa osassa keskustelukulttuurin ilmenemistä ja kolmannessa osassa itsensä johtamisen haasteita. 

Nähdyksi tulemisen kaipuu ja pelko  

Etäyhteyksien järjestäjän huolena on teknologian toimivuus ja käyttö. Osallistujan kokemus tiivistyy kameroiden kanssa toimintaan ja yhteistyöhön osallistumiseen. Vuorovaikutuksen kannalta kyse on nähdyksi tulemisen herättämistä kokemuksista ja tunteista. 


Jokaisella on tarve tulla nähdyksi  

Meihin on viritetty sisään nähdyksi tulemisen kaipuu. Vauva etsii katsekontaktia hoitajaansa ja ahdistuu ellei tavoita sitä. Kasvattajaa tarvitaan havaitsemaan tarpeet ja ymmärtämään olotila, kun itsellä ei vielä ole valmiuksia ymmärtää kokemuksiaan ja sanoittaa tunteitaan. Kasvattajan katseesta ja toiminnasta lapsi tunnistaa olemassaolonsa, sen kuka on hän ja mitä hän tuntee. Tässä vuorovaikutuksessa ihmiselle rakentuu käsitys itsestä, toisista ihmisistä ja maailmasta. Lapsi näkee oman arvonsa toisista ikään kuin peilistä. Heijastavat peilit saattavat olla myös vajaita ja rikkonaisia, jolloin emme tule nähdyiksi omana itsenämme. Tove Jansson kuvaa novellissaan Näkymätön lapsi hienosti sitä, kuinka muille näkymättömäksi jäänyt kadottaa itsensä ja itseluottamuksensa. Muumiperheen lämpimässä kohtelussa näkymätön Ninni saa itsetuntonsa takaisin ja muuttuu hiljalleen näkyväksi. 

Aikuisenakin on tärkeää nähdä oma merkityksensä toisessa. Ihastumme tai vihastumme toisissa siihen, mitä he meille meistä näyttävät. Jos koemme ettemme tule nähdyiksi, syntyy tunne ettemme ole olemassakaan ja että omalla panoksella ei ole merkitystä. Silloin alamme minimoida osallistumista vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Itsearvostus kärsii, jos ei tule nähdyksi ja huomioiduksi. Silloin alkaa vähätellä omia ajatuksiaan, tunteitaan ja tarpeitaan. Lopulta niitä ei osaa tuoda esiin lainkaan. Hyväksynnän osoituksia muilta tarvitaan myös, jotta pystymme katsomaan toisia yhtä lailla arvostaen. Kuinka paljon etätyöuupumuksessa on kyse siitä, että emme tule riittävästi nähdyiksi, arvostetuiksi ja tuetuiksi? Olemmeko osanneet huolehtia tästä aiemminkaan vai kävikö vain niin, että etätyö on tuonut asian näkyvämmäksi?  

Katseella luodaan yhteyttä ja viestitään kokemuksista 

Kun näemme toisen ihmisen katseen, toiset tuntuvat läsnäolevilta ja syntyy kokemus yhteyden saamisesta heihin. Jo pelkällä katseella voi luoda yhteyden toiseen ihmiseen ja kutsua lähestymään vaikkapa baarissa tai työsalin poikki. Etätyössä yhteyden luomiseen tarvitaan enemmän panostusta ja sanoja.

Katse viestii kokemuksia ja tunteita sanattomasti. Epävarmuus ja hämmennys näkyvät mm. pälyilynä ja katseen alas luomisena. Silmät suljetaan, kun ei haluta nähdä epämieluisaa. Toisten katseista koetetaan tavoittaa viestin todellista merkitystä. Jos emme saa tukea kehonkielestä, tulkinnat menevät helposti pieleen ja täydentyvät omilla uskomuksilla. Katsetta voi käyttää myös tunteiden herättämiseen. Hyväntahtoinen katse ilmaisee hyväksyntää ja tuottaa iloa. Flirttailevan katseen voimme kokea yhteydentavoitteluna tai ahdisteluna. Pahalla silmällä katselu viestii torjuntaa tai moitetta ja synnyttää pelkoa. Jokaisella katseella on vaikutus. Tuijotus luo epävarmuutta ja voi ajaa puolustautumaan. Katse on myös vallankäytön väline. Sillä, ketä katsotaan ja kehen huomio kiinnitetään, määritellään paikkaa ja asemaa yhteisössä. Jokaisen olisi tärkeä kokea myötätuntoisten katseiden kannustavaa voimaa työssään. 

Etäyhteydessä, jossa muita näkee harvemmin ja silloinkin rajallisesti, jää helposti epätietoisuuteen toisten kokemuksista, tunteista ja reagoinneista. Jos puheenvuoroja ei noteerata mitenkään, jää ajatustensa kanssa yksin ja joutuu etenemään omien päätelmien varassa. Monet ovat kuvanneet tätä oudoksi tyhjyyden tunteeksi. Tilaksi, jossa ei osaa oikein tarttua mihinkään ja tuntuu ettei osaa ajatella järkevästi ja loogisesti. Vuoropuhelu syntyy siitä, että viesteihimme vastataan ja siitä, että näemme miten vaikutamme toimillamme toisiin. Miten varmistamme sen etätyössä? 

Ilman kokemusta yhteydestä toisiin ihmisiin tipumme oman sisäisen maailman mielikuviin ja uskomuksiin. Saatamme alkaa epäillä itseä ja omaa osaamista tai syyttää toisia ja olosuhteita kokemuksestamme. Oman arvon tunne kärsii, kun vertaileva keskustelu ja kokemusten suhteuttaminen toisten kanssa jää vähiin. Samanlaiset tunteet voivat olla tuttuja jo läsnätyöstäkin, nyt ne vain korostuvat entisestään. Tarvitsemme kaikissa työn olosuhteissa ja muodoissa spontaania kokemusten jakamista, jotta pysymme todellisuustajuisina. Etätyössä joudumme panostamaan tähän tietoisemmin ja organisoimaan jokaiselle peilauspintoja kokemusten jäsentelyyn.

 

Nähdyksi tuleminen on myös pelottavaa 

Kameran kautta läsnäolo tekee näkyvyyden todentuntuisemmaksi. Siihen liittyy aina riski tulla näkyväksi tavalla, johon ei ole valmis. Tuntuukin helpommalta jäädä näkymättömiin. Näkymätöntä ei huomata, hänestä ei keskustella ja riski tulla arvostelluksi ja kritisoiduksi on pieni. 

Pysyttelyä suljettujen kameroiden takana on perusteltu mm. seuraavasti: piilotan sojottavan tukkani, en viitsi meikata, työskentelen kääriytyneenä vilttiin, pyjamassa tai alasti, yhteys pätkii, en pysty keskittymään kuvaan ja puheeseen yhtä aikaa tai jännitän toisen puolesta sitä, että hän unohtaa kameran päälle eikä huomaa mitä toisille näkyy jne. Kameroiden käyttöön liittyy vahvoja tunteita, joista on vaikea puhua. Monet keskustelut kokemuksista on käyty anonyymisti some-areenoilla huumorin, vähättelyn ja jopa toisten pilkkaamisen keinoin. Jokainen voi osaltaan pohtia mitä omat selitykset kertovat siitä, mitä kaipaa ja mitä pelkää. Mitä siitä mahtaisi seurata, jos tohtisimme kertoa kokemuksistamme avoimemmin muille, avaisiko se uuden kanavan aidompaan vuoropuheluun ja yhteistyöhön? 

Yksilö kokee tulevansa näyttöruudulla korostetummin esiin. Lähikontakteissa ollaan enemmän osa ihmisten joukkoa, jossa voi piiloutua takariviin tai toisten selän taakse. Samankaltaista keskustelua käytiin silloin, kun siirryttiin avokonttoreihin. Kun kaikki on julkista, itseä on tarkkailtava enemmän, jotta pystyy ylläpitämään haluamaansa kuvaa itsestä. Näistä tuntemuksista ei ollut helppo puhua silloinkaan yhdessä ääneen. 

Entä miltä tuntuu olla kasvotusten itsensä kanssa? 

Itsen näkeminen ruudulla asettaa meidät uudenlaiseen suhteeseen itsemme kanssa. Tyypillisesti mietitään: miltä näytän, pidänkö näkemästäni, miten näkemäni vastaa ajatusta itsestäni ja miten kestän katsoa itseäni ja omaa kuvaani. Se on verrattavissa omien valokuvien herättämiin tunteisiin. Omat silmät ovat kaikista ankarimmat tuomarit, vaikka kännykän tai tietokoneen kuva ei ehkä olekaan kaikkein imartelevin. Meillä jokaisella on kuva itsestämme ja tarve säilyttää olemassa oleva kuva, oli se sitten myönteinen tai kielteinen. Itsen näkeminen ruudulla vahvistaa käsitystä itsestä, ja saattaa tulla esteeksi osallistumiselle tai ainakin tehdä siitä raskasta. 

Itsen näkeminen uudesta näkökulmasta saa myös pohtimaan enemmän sitä, mitä muut minussa näkevät ja minkälaisena haluan heille esittäytyä. Jos omakuvani on kielteinen, uskon muidenkin näkevän minut niin. Peilaamme ja vertaamme huomaamattamme itseä ja käsitystä itsestämme siihen, mitä havaitsemme muista. Meihin on sisäänrakennettuna ns. sosiaalinen tutka, jolla haarukoimme kaiken aikaa sitä, miten voimme olla vuorovaikutuksessa kohtaamiemme ihmisten kanssa. Pohdimme miten uskaltaa olla oma itsensä, kannattaako joustaa ja sopeutua vai voiko olla erilainen ja haastaa myös muita. Rakennamme identiteettiämme näin läpi elämän toisten kautta, eikä se ole aina miellyttävää.  

Ruudulla emme voi juurikaan säädellä etäisyyttä toisiin, lähikontaktissa voi aina ottaa askelen taakse. Itsensä esiin tuominen ja näkyväksi tuleminen voi olla pelottavaa, jos ei ole saanut riittävästi hyväksyntää. Se synnyttää herkästi häpeän, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteita. Ihmiset ponnistelevat kaikissa yhteisöissä identiteetti- ja itsetuntokysymysten parissa, niistä ei vain ole totuttu puhumaan muille.  

Kuinka haluan tulla näkyväksi ympäristössäni? 

Ihmisinä olemme aina osa ympäristöämme ja ilmaisemme itseämme siinä. Etätyössä kontekstina on useimmiten ihmisen oma koti. Minkälaisia asioita siihen itse kenenkin mielessä yhdistyy? Minkälaisia tunteita se herättää itsessä, entä muissa tai mitä ajattelen sen herättävän muissa? Kukin pohtii sitä, millaisena uskoo tulevansa näkyväksi ja miten haluaa tulla nähdyksi ympäristössään. 

Työpaikalla ollaan yhteisellä neutraalilla alueella, kotona puolestaan intiimillä, henkilökohtaisella alueella. Henkilökohtaiseen samaistutaan niin, että oman ympäristön mahdollinen kommentointi tuntuu kohdistuvan itseen persoonana. Olemme läsnätyössäkin samanlaisten asioiden kanssa vastatusten, mutta emme näe asiaa niin. Emme mieti mitä työpisteeni visuaalinen ilme ja järjestys viestivät minusta, vaikka heijastamme siihenkin, ihan samalla tavalla kuin kodin rakentamiseen, persoonaamme ja sisäistä maailmaamme. 

Jos olemme oppineet pysyttelemään tiukasti työroolissa ilman, että henkilökohtaisia asioita jaetaan, on hämmentävää tulla nähdyksi uudessa valossa. Vilahdus kodista, lapsista ja mahdolliset elämän äänet tuntuvat työkontekstiin kuulumattomilta. Se tuo pintaan syviä tunteita, usein häpeää, kateutta tai kateuden pelkoa. Tutustuminen toinen toisiimme inhimillisinä ihmisinä, joilla on muutakin elämää, toisi kaivattua ihmisyyden huomiointia ja hyvinvointia työhön.

Miten vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen muuttuivat etätyössä? 

Vuorovaikutuksessa olemme aina samanlaisten ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Etätyö ei sinänsä tuo siihen uutta, mutta se nostaa vuorovaikutuksen ja yhteistyön kysymyksiä uudella tavalla konkreettisesti näkyviksi. Entisessä arjessa niihin on totuttu niin, ettei yhteydettömyyden ja nähdyksi tulemisen vaikutuksia enää tunnisteta. 

Muutosvaihe etä- ja läsnätyön yhdistelmään on oiva tilaisuus pysähtyä tutkimaan ja rakentamaan yhteisöä, jossa jokainen tulee nähdyksi, huomioiduksi ja arvostetuksi tavalla, joka vahvistaa ja tukee hänen menestymistään työssä. Yksilölle se on mahdollisuus opetella ilmaisemaan omia nähdyksi tulemisen ja tuen tarpeitaan rehellisemmin ja aidommin. 

Keskusteluakatemia palvelee yhteistyön ja vuorovaikutuksen kysymyksissä. 

Ota yhteyttä birgitta@birgittaromppanen.fi I 040 7550539